Archives Of Pain

 

 

Manic Street Preachers julkaisi albumin The Holy Bible lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Olin silloin brittiläistä ”indiepoppia” ja kaikkea siihen liittynyttä kuohuntaa monomaanisesti seuraava nuori nainen. Tuona aikana omaksuin lähes kaiken sen musiikin, jonka nyt näen tehneen minusta minun. En välttämättä kuuntele niitä levyjä edelleen, koska osaan ne ulkoa, tai koska ne herättävät väkivaltaisen todellisia tunnemuistoja. Holy Bible on kuitenkin enemmän kuin nostalgiaa, pako nuoruuteen, turvaviltti tai mantra. Se on paras, tärkein, julmin ja kaunein tuntemani kokonaistaideteos siitä, mitä maanisdepressiivinen elämä on.

In these plagued streets of pity you can buy anything

Holy Bible on pintatasoltaan perinpohjainen omaelämäkerrallinen reportaasi elämästä 1990-luvun alun lamaeurooppalaisessa, sosialismin ja historian lopun jälkeisessä jakomielisessä todellisuudessa, hortoilusta jossain yliopiston historian luentojen ja Bangkokin huorakatujen välissä. Siinä maailmassa, missä sankarit ovat jo korvautuneet julkkiksilla, politiikka luopunut pyrkimyksistä koko maailman hahmottamiseen ja keskittynyt miettimään, millainen varoitustarra räppilevyjen kanteen tarvitaan, samalla kun lapset lahtaavat lapsia. ”Tipper Gore was a friend of mine.” Ihmiset ovat jo kauppatavaraa, kansalaisuus typistetty kuluttajuudeksi.

Nyt kuunneltuna Holy Bible tulee piirtäneeksi aivan yhtä terävän, lohduttoman, vastaanpanemattoman kuvan meidän aikamme  ”uudesta” jälkiteollisesta, jälkiaatteellisesta, jälkidigitaalisesta, jälkiyksilöllisestä, jälkiuusyhteisöllisestä maailmasta. Tästä, missä vuonna 2014 kukin kykyjensä mukaan, äärirajoilla sinnittelemme. Holy Bible on yhtä kiinni omassa historiallisessa synnyinajassaan ja yhtä universaali kuin pysyvimmät kirjallisuuden klassikot.

I am stronger than Mensa, Miller and Mailer, I spat out Plath and Pinter

 

Jos Holy Bible on minun maailmani Rikos ja rangaistus, Manic Street Preachersin toinen lyyrikko, ensisijainen raison d’etre, toissijainen kitaristi ja sukupolveni keskeisin itsensä yhtä aikaa luonut ja tuhonnut kulttihahmo Richey Edwards on teoksen Dostojevski, ja Raskolnikov. Tekijä  ja antisankari. Jos se on Lasikellon alla, Richey on Sylvia Plath. Tietenkin on, ja vimmaisesti kirjallisuutta lukenut Richey tietää olevansa, pyrkii olemaan.

 

Richey on oikea jälkimoderni subjekti törmäillessään kaiken omaksumansa maailmankirjallisuuden ja pakonomaisen rock-tähtiunelmansa välillä. 1990-luvun alussa Richey - ja minä - opiskelee poliittista historiaa ja lukee Marxia aikana, jolloin "vapaan läntisen markkinatalouden" eteneminen näkyy vääjäämättömänä voittokulkuna ja Fukuyama ujuttaa kielen kautta mieliin totuuden historian lopusta. Postmodernissa korkea ja matala, minuus ja toiseus, henkilö ja maailma, tekijä ja teos sekoittuvat, limittyvät, lomittuvat. Tietoisena käytännön teoreetikkona Richey rakentaa "Manicsista" ja bändin musiikista, ulkoasusta, julkilausumista, konserteista kokonaisuutta, jossa kaikki on yhtä merkityksellistä (tai tyhjää elettä). Samalla hän asettaa oman kärsimyksensä etualalle, poseeraa masennuksensa, maniansa, syömishäiriönsä, alkoholi- ja huumeriippuvuutensa kanssa.

 

I've finally come to understand life through staring blankly at my navel

 

Siinä, että romanttinen taiteilijahahmo rakentaa itseään juopottelun ja nälkiintymisen kautta, ei ole mitään uutta eikä jännittävää. Ei ollut meille ysäriteineillekään. Oli ihan perseestä, että kaikki meille laulavat ja puhuvat herkät tyypit River Phoenixista Kurt Cobainiin tuntuivat aina kuolevan ennen kuin se tapa elää ja olla, mistä he tuntuivat enteilevän, ehti tulla toteen. Pop did eat itself. Lisäksi fiksu nuori aikuinen karttoi tuolloin kaikkea mahdollista samastumista tai herra nähköön biografismia taiteesta tai sen tekijöistä puhuessaan. Jokainen yliopiston eteiseen asti ehtinyt käsitti tekijän peruuttamattomasti kuolleen. Mikään ei ollut nolompaa kuin lähestyä tekstejä, edes poppibiisejä, tekijän persoonan kautta.

 

Silti Richey merkitsi jotain muuta kuin taas yksi tähti, jonka kuolemaa odotella. Hänen motoroimanaan Manic Street Preachers hyökyi provinssista brittiläisten poplehtien (Rakas nuori lukijani, ennen kun joka kylään saatiin tämä internet, me luettiin Tampereellakin joka viikko Melody Maker ja NME ja tunnettiin kaikki Camdenin baarien nousevat tähdet ennen kuin ne julkaisivat ensimmäistä - eli useimmiten viimeiseksi jäänyttä - sinkkuaankaan!) etusivuille julistaen olevansa isompi kuin Sex Pistols ja myyvänsä ykköslevyään muutaman miljoonan kappaletta. Vaikka Manicsien musiikillinen vetovoima oli alusta lähtien Bradfieldin lauluääni ja kyky mukaansatempaaviin hittimelodioihin, ja vaikka Nicky Wire oli vähintään yhtä näppärä sanoittaja, juuri Richey - joka tunnetusti ei osannut soittaa kitaraansa vaikka henki olisi ollut kyseessä - imi huomion. Kenkiintuijottelun ja grunge-estetiikan keskellä glamista lainatut leoparditurkit, meikatut kasvot ja muna pystyssä soitettu stadionrock jonka lyriikat vilisivät viittauksia Barthesista Trotskiin oli ihan mahdottoman naurettavaa ja siksi niin kiehtovaa.

 

Vuoteen 1994 tultaessa kaikki, joilla oli väliä, olivat jo antautuneet MSP:n mediasirkuksen edessä. Lehdet rakastivat kauhistella Richeyä, joka aiemmin oli viiltänyt käsivarteensa "4 REAL" NME:n toimittajan uskallettua kyseenalaistaa bändin tosissaan olemisen. Ryysyistä oli noustu rikkauksiin tai ainakin kirkuvien aasialaisteinien eteen isoille lavoille. Richeyn paha olo ei tietenkään ulkoisten olosuhteiden myötä kohentunut.

 

Jossain loputtoman kiertueen ja loputtomien vodkapullojen lomassa hän ehti kirjoittaa (ainakin 80-prosenttisesti) lyriikat levyyn, joka paitsi ryöpyttää kuulijansa päälle sen hetkisen historian ja maailman kriittisen tilan Yhdysvaltain aselakien järjettömyydestä lapsiaan länsituristeille myyvien nousevien "talousmahtien" brutaaliuteen, naisen aseman heikkenemiseen ja siihen, miten hankala on olla Prinsessa Diana, myös johdattaa meidät kaksisuuntaisen mielialahäiriön helvettiin.

 

Can't shout, can't scream, I hurt myself to get pain out

 

Holy Bible, kuten maanisdepressikon pään sisältö, koostuu kahdesta ääripäästä, pohjattomasta alhosta ja ylivertaisesta kiihkosta. Kuin sairastuneessa mielessä, levyllä näiden kahden vaihtelu on sietämättömän nopeatahtista. Kun sairastuneeseen mieleen yhdistyy armoton äly ja jatkuva itseanalyysi, parantuminen voi olla mahdotonta. Lääkkeet (ainakin ne 90-luvun versiot) turruttavat, terapia ei auta kun analysoit ongelmiasi muutenkin koko ajan (muttet pääse eteenpäin), läheisillesi tiedät olevasi vain taakka.

 

Holy Biblen avausraidalla ja ehkä hienoimmalla yksittäisellä hetkellä Yes ollaan pohjalla, saatanallisen terävänä. Silmissä vilisee ihmiskauppa, tuskastuttava porno, tyhjä seksi. Rakkautta ei ole, itse pysyy hädin tuskin pystyssä. Kaiken näkee kipeän kirkkaana. Paitsi itseään.

 

Power produces desire, the weak have none
There's no lust in this coma even for a fifty
Solitude, solitude, the 11th commandment

Don't hurt, just obey, lie down, do as they say
May as well be heaven this hell, smells the same
These sunless afternoons I can't find myself

 

En käy levyä läpi biisi biisiltä - en edes aina pysty kuuntelemaan sitä biisi biisiltä - mutta Yesin lohduttomuuden jälkeen ahdistus vain kasvaa: We all are of walking abortions. "Who's responsible? You fucking are!"

 

I am stronger than Mensa, Miller and Mailer, I spat out Plath and Pinter

 

Esteettisesti ja lääketieteellisesti Holy Biblen toinen ääripää on Faster. Siinä syljetään hybriksessä ulos se, kuinka vitun siisti olen, kuinka helvetisti tiedän, olen parempi kuin kukaan, olen herkempi kuin kukaan, nauran teille ja teidän paskalle, voimani riittävät äärettömiin, en tarvitse unta, en pysty uneen, se ei haittaa, käykää päälle vaan, siinä sivussa kirjoitan paremmin kuin kukaan ikinä.

 

I am all the things that you regret
A truth that washes that learnt how to spell, learnt to spell

 

Holy Bible ei tasapainoile näiden kahden äären välillä, vaan se kompuroi, laahaa, harppoo, vajoaa sopimattoman pitkään sopimattoman synkkään, on riemupäissään melko naurettava (Revol, nurinkurinen Lover hölpöttää stalinismista, Guevarasta ja muusta kitsch-kommunismista - etkö muka parempaan vaihtoehtohistoriaan kaikkine lukeneisuuksinesi pysty?). Silti en tiedä parempaa kokemuskertomusta anoreksiasta kuin 4st., 7lbs. tai analyysiä naisesta, jonka kauneudesta kaikki saa kärsiä kuin She Is Suffering.

 

Holy Biblen olemusta nimenomaan postmodernina teoksena korostaa se, että biisien alkujen sämplet - Hunter Selby Jr:n itsetutkiskelusta 1984-elokuvaversion monologiin - ovat yhtä tärkeitä kuin "omat sanoitukset" jotka nekin pursuavat viitteitä ja varkauksia.

 

The only way to gain approval is by exploiting the very thing that cheapens me

 

"Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa", ja siksi Holy Bible on merkkiteos, joka on toiminut ääniraitanani tälläkin viikolla, kun olen yrittänyt selvitä jälleen yhdestä kevättalvesta, jälleen yhdestä auringottomasta iltapäivästä, jälleen yhden rakkauden olemattomuudesta, jälleen pohjattoman yksinäisyyden kolahtamisesta.

 

Richey heitti oman toivonsa lopullisesti 19 vuotta sitten. Kuinkahan moni meistä on jaksanut jatkaa juuri hänen epätoivonsa manifestin voimalla? 

 

Ai niin, kyseessä on tosiaan äänilevy eikä runoteos. Sen voi kuunnella vaikka tämän linkin takana.

 

Ajattelin näin alkuun päästyäni jatkaa bloggailua päivänpolttavista kulttuurisista kysymyksistä. Seuraavina aihelistalla "munafarkut" henkilöbrändin luomisen välineenä ja ehkä lihavuus ja seksi.

 

Yeah, cheers, thanks a lot.

Time to crack open the Bolly, darlings: Eddy and Pats are back just in time for the Olympics!

"Nooo, I was going to be thin!"

 
(My favourite piece of fashion wisdom are the immortal words uttered by one Eurydice Colette Clytemnestra Dido Bathsheba Rabelais Patricia Cocteau Stone: "You can never have enough of... hats, shoes and gloves." I mean, darling, even Amanda de Cadenet would have remembered the word "accessories".)

Surreal Summer

I love Pinterest, but it has made me question the function of fashion blogging. Why should one try to whip up the traditional  "Inspiration Posts" when it's so easy to share mind-blowing visuals without usual, useless crap about how this makes me feel like that pop song and how I wanna look like that in the autumn and oooh I wish I only had her legs? A blogger's existential crisis, if you will.

But sometimes one happens on something so exceptional one can't keep her mouth shut. These pictures were shared by Rodeo magazine's exceptional fashion journalist Agnes B. Salvador Dali took the entire control of the French Vogue's December issue in 1971. The fashion editorials, articles, even the adverts were masterminded by the artist.

A recurring theme seems to be the Chairman Mao - surely a commentary of Warhol's work on the same iconography at roughly the same time? The cover mixes two pop art icons, Mao and Marilyn.

The Revillon ad with children is deliciously creepy, and yes, surreal.

And what do you know - I did find inspiration for what to wear this autumn or on these chilly summer days we've been having: Another pop icon and artist, the inimitable Veruschka dressed as Mao, by a gloomy looking lake. (The surrounding poetry is also by Mao.) 

The British and French Vogue still sometimes put up interesting collaborations with visual artists. Dear Finnish magazine editors (I know some of you are reading), how about following suit? Mao suit.

Good things come to those who wait

This past month, I've been mostly watching football and curating my burgeoning collection of Ann Demeulemeester masterpieces. In other words, I managed to snatch a couple of past season goodies that had been loitering in my Yoox dreambox, at a very agreeable discount price.

As someone whose income doesn't quite meet the requirements of her expensive taste, I've long since given up trying to buy on-trend pieces. Can't really afford the designer garb and don't really feel satisfied with high street knock-offs. Instead, I tend to look at my favourite designers' collections trying to identify pieces that could become my wardrobe classics and try to get them later. Fortunately, my conception of must-have pieces seems to be a bit odd, so I usually get very lucky at sales and discount stores or second-hand shopping.  Of course I'm still very much affected by trends, for instance this summer I want to wear trousers with floral or abstract prints and something that floats behind me, just like all the other cool kids in flower jeans or mullet skirt.

I fell in love with Demeulemeester's hazy black-and-white print as soon as I saw the spring-summer 2010 collection. Now that I have these stove-pipe pyjama pants in black silk satin, I still don't know whether the print is a bird or a flower, but I love love love it.

(If I ever get married, I'd love to do it in the long skirt from the same collection, white or black.)

The other thing I got is an off-white version in silk chiffon of this wrap-around thing from s-s 2011. It's actually cut like a wrap mini skirt with a long asymmetrical side/back hem. I'll probably wear it on top of a black dress or trousers, or peeking under a longer dress.

(catwalk pics from Style.com)


But enough about me, have you dolls been successful treasure hunting during the summer?

Answered Prayers

Soon after my post about the Aalto University's fashion show - or NäytösXII - lamenting the lack of official catwalk pics of all the fabulousness the students had produced, the photographer Mikko Jylhä put up his shots. I was very impressed by the entire show, and only after a couple of days scrutinizing, able to pick my favourite designers/designer groups.

I'm still in love with the glittery, colourful, boyish good stuff produced by Elina Laitinen, Siiri Raasakka and Tiia Sirén. And no wonder - the trio has already won the prestigious Hyères Grand Prix this spring.





(Backstage photo by Meri Karhu/pintaa, all catwalk photos Mikko Jylhä)

Another fave of mine was some of the menswear designed by Elisa Anttonen, Ella Berglund and Ida-Sofia Tuomisto. (On the whole, I found the menswear lines to be the more interesting - and definitely wearable by women as well. Is this Tuomas Laitinen's influence showing?)



Näytös XII jury awarded its 1500 euro prize to Anna-Mari Leppisaari. And deservedly so, Leppisaari's designs are classicly cut (someone has studied the Balenciaga and Prada archives, non?) with fresh touches (the plastic panels, mix of fabrics).





On a personal style level, I'd love to wear anything by Sara Riikonen. Love the clean "60s by way of 90s" silhuettes. Riikonen just might be what all us working gals are waiting for - the young Finnish designer who can actually cut a wearable blazer!





Anna Alanko's colours and abstract florals are also something I'd love to wear.





Now it's your turn, dear readers! Who are your favourite Näytös XII designers (students's show or/and from the alumni)?