Manic
Street Preachers julkaisi albumin The Holy Bible lähes kaksikymmentä vuotta sitten.
Olin silloin brittiläistä ”indiepoppia” ja kaikkea siihen liittynyttä kuohuntaa monomaanisesti seuraava
nuori nainen. Tuona aikana omaksuin lähes kaiken sen musiikin, jonka nyt näen
tehneen minusta minun. En välttämättä kuuntele niitä levyjä edelleen, koska
osaan ne ulkoa, tai koska ne herättävät väkivaltaisen todellisia tunnemuistoja. Holy
Bible on kuitenkin enemmän kuin nostalgiaa, pako nuoruuteen, turvaviltti tai
mantra. Se on paras, tärkein, julmin ja kaunein tuntemani kokonaistaideteos
siitä, mitä maanisdepressiivinen elämä on.
In these plagued streets of pity you can buy anything
Holy Bible
on pintatasoltaan perinpohjainen omaelämäkerrallinen reportaasi elämästä
1990-luvun alun lamaeurooppalaisessa, sosialismin ja historian lopun
jälkeisessä jakomielisessä todellisuudessa, hortoilusta jossain yliopiston
historian luentojen ja Bangkokin huorakatujen välissä. Siinä maailmassa, missä
sankarit ovat jo korvautuneet julkkiksilla, politiikka luopunut pyrkimyksistä
koko maailman hahmottamiseen ja keskittynyt miettimään, millainen varoitustarra
räppilevyjen kanteen tarvitaan, samalla kun lapset lahtaavat lapsia. ”Tipper
Gore was a friend of mine.” Ihmiset ovat jo kauppatavaraa, kansalaisuus
typistetty kuluttajuudeksi.
Nyt
kuunneltuna Holy Bible tulee piirtäneeksi aivan yhtä terävän, lohduttoman,
vastaanpanemattoman kuvan meidän aikamme ”uudesta” jälkiteollisesta, jälkiaatteellisesta,
jälkidigitaalisesta, jälkiyksilöllisestä, jälkiuusyhteisöllisestä maailmasta.
Tästä, missä vuonna 2014 kukin kykyjensä mukaan, äärirajoilla sinnittelemme. Holy
Bible on yhtä kiinni omassa historiallisessa synnyinajassaan ja yhtä
universaali kuin pysyvimmät kirjallisuuden klassikot.
I am stronger than Mensa, Miller and Mailer, I spat
out Plath and Pinter
Jos Holy
Bible on minun maailmani Rikos ja rangaistus, Manic Street Preachersin toinen
lyyrikko, ensisijainen raison d’etre, toissijainen kitaristi ja sukupolveni
keskeisin itsensä yhtä aikaa luonut ja tuhonnut kulttihahmo Richey Edwards on teoksen Dostojevski, ja Raskolnikov. Tekijä ja antisankari. Jos se on Lasikellon alla, Richey on
Sylvia Plath. Tietenkin on, ja vimmaisesti kirjallisuutta lukenut Richey tietää olevansa, pyrkii olemaan.
Richey on oikea jälkimoderni subjekti törmäillessään kaiken omaksumansa maailmankirjallisuuden ja pakonomaisen rock-tähtiunelmansa välillä. 1990-luvun alussa Richey - ja minä - opiskelee poliittista historiaa ja lukee Marxia aikana, jolloin "vapaan läntisen markkinatalouden" eteneminen näkyy vääjäämättömänä voittokulkuna ja Fukuyama ujuttaa kielen kautta mieliin totuuden historian lopusta. Postmodernissa korkea ja matala, minuus ja toiseus, henkilö ja maailma, tekijä ja teos sekoittuvat, limittyvät, lomittuvat. Tietoisena käytännön teoreetikkona Richey rakentaa "Manicsista" ja bändin musiikista, ulkoasusta, julkilausumista, konserteista kokonaisuutta, jossa kaikki on yhtä merkityksellistä (tai tyhjää elettä). Samalla hän asettaa oman kärsimyksensä etualalle, poseeraa masennuksensa, maniansa, syömishäiriönsä, alkoholi- ja huumeriippuvuutensa kanssa.
I've finally come to understand life through staring blankly at my navel
Siinä, että romanttinen taiteilijahahmo rakentaa itseään juopottelun ja nälkiintymisen kautta, ei ole mitään uutta eikä jännittävää. Ei ollut meille ysäriteineillekään. Oli ihan perseestä, että kaikki meille laulavat ja puhuvat herkät tyypit River Phoenixista Kurt Cobainiin tuntuivat aina kuolevan ennen kuin se tapa elää ja olla, mistä he tuntuivat enteilevän, ehti tulla toteen. Pop did eat itself. Lisäksi fiksu nuori aikuinen karttoi tuolloin kaikkea mahdollista samastumista tai herra nähköön biografismia taiteesta tai sen tekijöistä puhuessaan. Jokainen yliopiston eteiseen asti ehtinyt käsitti tekijän peruuttamattomasti kuolleen. Mikään ei ollut nolompaa kuin lähestyä tekstejä, edes poppibiisejä, tekijän persoonan kautta.
Silti Richey merkitsi jotain muuta kuin taas yksi tähti, jonka kuolemaa odotella. Hänen motoroimanaan Manic Street Preachers hyökyi provinssista brittiläisten poplehtien (Rakas nuori lukijani, ennen kun joka kylään saatiin tämä internet, me luettiin Tampereellakin joka viikko Melody Maker ja NME ja tunnettiin kaikki Camdenin baarien nousevat tähdet ennen kuin ne julkaisivat ensimmäistä - eli useimmiten viimeiseksi jäänyttä - sinkkuaankaan!) etusivuille julistaen olevansa isompi kuin Sex Pistols ja myyvänsä ykköslevyään muutaman miljoonan kappaletta. Vaikka Manicsien musiikillinen vetovoima oli alusta lähtien Bradfieldin lauluääni ja kyky mukaansatempaaviin hittimelodioihin, ja vaikka Nicky Wire oli vähintään yhtä näppärä sanoittaja, juuri Richey - joka tunnetusti ei osannut soittaa kitaraansa vaikka henki olisi ollut kyseessä - imi huomion. Kenkiintuijottelun ja grunge-estetiikan keskellä glamista lainatut leoparditurkit, meikatut kasvot ja muna pystyssä soitettu stadionrock jonka lyriikat vilisivät viittauksia Barthesista Trotskiin oli ihan mahdottoman naurettavaa ja siksi niin kiehtovaa.
Vuoteen 1994 tultaessa kaikki, joilla oli väliä, olivat jo antautuneet MSP:n mediasirkuksen edessä. Lehdet rakastivat kauhistella Richeyä, joka aiemmin oli viiltänyt käsivarteensa "4 REAL" NME:n toimittajan uskallettua kyseenalaistaa bändin tosissaan olemisen. Ryysyistä oli noustu rikkauksiin tai ainakin kirkuvien aasialaisteinien eteen isoille lavoille. Richeyn paha olo ei tietenkään ulkoisten olosuhteiden myötä kohentunut.
Jossain loputtoman kiertueen ja loputtomien vodkapullojen lomassa hän ehti kirjoittaa (ainakin 80-prosenttisesti) lyriikat levyyn, joka paitsi ryöpyttää kuulijansa päälle sen hetkisen historian ja maailman kriittisen tilan Yhdysvaltain aselakien järjettömyydestä lapsiaan länsituristeille myyvien nousevien "talousmahtien" brutaaliuteen, naisen aseman heikkenemiseen ja siihen, miten hankala on olla Prinsessa Diana, myös johdattaa meidät kaksisuuntaisen mielialahäiriön helvettiin.
Can't shout, can't scream, I hurt myself to get pain out
Holy Bible, kuten maanisdepressikon pään sisältö, koostuu kahdesta ääripäästä, pohjattomasta alhosta ja ylivertaisesta kiihkosta. Kuin sairastuneessa mielessä, levyllä näiden kahden vaihtelu on sietämättömän nopeatahtista. Kun sairastuneeseen mieleen yhdistyy armoton äly ja jatkuva itseanalyysi, parantuminen voi olla mahdotonta. Lääkkeet (ainakin ne 90-luvun versiot) turruttavat, terapia ei auta kun analysoit ongelmiasi muutenkin koko ajan (muttet pääse eteenpäin), läheisillesi tiedät olevasi vain taakka.
Holy Biblen avausraidalla ja ehkä hienoimmalla yksittäisellä hetkellä Yes ollaan pohjalla, saatanallisen terävänä. Silmissä vilisee ihmiskauppa, tuskastuttava porno, tyhjä seksi. Rakkautta ei ole, itse pysyy hädin tuskin pystyssä. Kaiken näkee kipeän kirkkaana. Paitsi itseään.
Power produces desire, the weak have none
There's no lust in this coma even for a fifty
Solitude, solitude, the 11th commandment
Don't hurt, just obey, lie down, do as they say
May as well be heaven this hell, smells the same
These sunless afternoons I can't find myself
There's no lust in this coma even for a fifty
Solitude, solitude, the 11th commandment
Don't hurt, just obey, lie down, do as they say
May as well be heaven this hell, smells the same
These sunless afternoons I can't find myself
En käy levyä läpi biisi biisiltä - en edes aina pysty kuuntelemaan sitä biisi biisiltä - mutta Yesin lohduttomuuden jälkeen ahdistus vain kasvaa: We all are of walking abortions. "Who's responsible? You fucking are!"
I am stronger than Mensa, Miller and Mailer, I spat out Plath and Pinter
Esteettisesti ja lääketieteellisesti Holy Biblen toinen ääripää on Faster. Siinä syljetään hybriksessä ulos se, kuinka vitun siisti olen, kuinka helvetisti tiedän, olen parempi kuin kukaan, olen herkempi kuin kukaan, nauran teille ja teidän paskalle, voimani riittävät äärettömiin, en tarvitse unta, en pysty uneen, se ei haittaa, käykää päälle vaan, siinä sivussa kirjoitan paremmin kuin kukaan ikinä.
A truth that washes that learnt how to spell, learnt to spell